SGS:n järjestämä viimeistelyleiri ennen alkavaa golfkautta on takana, ja olemme palanneet kesäisestä Tunisiasta keväiseen Suomeen. Suurin osa senioreista käyttää kaksi viikkoa kuntonsa hiomiseen, mutta me luulimme huippukunnon löytyvän viikossa. Olimme pahasti väärässä. Etelässä harjoittelemassa käyneitä huippu-urheilijoita on tapana haastatella leirin annista, joten niin on syytä tehdä tälläkin kerralla. Koska emme saaneet käsiimme ketään tosi golfareita, jouduimme haastattelemaan toisiamme.
Anne, miltä nyt tuntuu?
– Pahalta. Vedin koko viikon pahasti kainaloon, niin että vasen kuve on hellänä.
Jukka, miten kisaviikko eteni?
– Kuin lehmän häntä. Kun alussa joukkueen koko oli neljä pelaajaa, onnistui joku aina pelastamaan minut pulasta. Mutta kun viimeisenä kisapäivänä olin omillani, ei pelastusta enää tullut ja mie romahin.
Anne, mitkä ovat mietteet?
– Hyvät on mietteet. Matkanjohtaja Ole oli järjestänyt kaiken niin helpoksi, ettei tarvinnut ajatella eikä murehtia mitään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja seura oli mukavaa, mitäpä sitä golfari muuta kaipaisi.
Jukka, mitä jäi käteen?
– Ei ainakaan voittohanskaa, joka oli liian pieni. Eikä se kelvannut Annellekaan, joka ei hanskaa pelatessa tarvitse. Palloja sen sijaan oli tuonnissa enemmän kuin viennissä, varmaan ensimmäistä kertaa minun urallani. Palloja kertyi, koska ne pelaamalla ansainnut seniori ei taasen niitä huolinut. Pelaa kuulemma yhdellä pallolla koko vuoden.
Anne, miten tästä eteenpäin?
– Kohti parasta kautta. Suomessakin on naapurikentät jo avattu ja kotikenttä on vuorossa aivan näinä päivinä. Aurinko paistaa ja linnut laulavat.
Jukka, miten tästä eteenpäin?
– Kohti uusia pettymyksiä. Suomessa ovat kentät vielä märkiä, joten tulosta ei synny. Aurinko paistaa silmiin ja linnut häiritsevät keskittymistä.
Anne, all inclusive: uhka vai mahdollisuus?
– Mahdollisuus, nimittäin saada paino vakaasti ja tasaisesti nousevaksi.
Jukka, all inclusive: uhka vai mahdollisuus?
– Uhka, nimittäin tärvätä lupaavassa nousussa ollut kunto baaritiskillä takaisin pohjamutiin.
Teksti: Anne ja Jukka Paakki
Kuvat: Pertti Kaikko
